Työnhakuun liittyvä sisältö on täynnä lupauksia. Kun teet nämä asiat oikein, työpaikka löytyy. Kun hiot CV:n kuntoon, ovet aukeavat. Kun verkostoidut tarpeeksi, joku kyllä nappaa kiinni.
Ongelma on se, että kaikki nämä lupaukset eivät pidä paikkaansa. Ja kun ne eivät pidä, pettymys on työnhakijalle usein kova ja turhauttava.
Suurin osa työnhakuneuvoista annetaan vilpittömästi. Halutaan auttaa, kannustaa ja antaa tunne siitä, että tilanne on hallinnassa. Samalla syntyy kuitenkin kuva, jossa työnhaku näyttäytyy suoraviivaisena prosessina. Kun tekee oikeat asiat, lopputulos on varma.
Todellisuus on huomattavasti sotkuisempi.
Työnhaku ei ole projekti, jossa lopputulos on vain suorittamisesta kiinni. Siihen vaikuttavat ajoitus, organisaation sisäinen tilanne, rekrytoivan esihenkilön kokemus, päätöksentekokyky, muiden hakijoiden profiilit ja joskus yksinkertaisesti sattuma. Näistä puhutaan yllättävän vähän.
Kun lupaukset eivät täyty, syyllinen löytyy usein peilistä. Tämä on yksi työnhaun ikävimmistä seurauksista. Kun työpaikka ei irtoa, moni alkaa epäillä itseään. Onko tehnyt jotain väärin. Onko huonompi kuin muut. Miksi tämä ei toimi, vaikka tekee kaiken niin kuin neuvotaan?
Harvemmin sanotaan ääneen, että joskus hakija ei olisi voinut tehdä mitään toisin. Että päätös syntyi muista syistä. Että joku toinen sopi siihen hetkeen paremmin.
Yksi sitkeimmistä harhaluuloista on ajatus siitä, että rekrytoinnissa palkitaan paras CV tai hiotuin tarina. Todellisuudessa valinta tehdään usein kokonaisuudesta, jossa tärkeämpää kuin täydellisyys on sopivuus juuri siihen tilanteeseen.
Olen nähnyt lukemattomia tilanteita, joissa erittäin pätevä hakija putoaa pois, valinta tehdään riittävän hyvän ja tutumman vaihtoehdon hyväksi tai koko rekrytointi muuttaa muotoaan kesken prosessin. Näissä hetkissä työnhakijan oma tekeminen ei ole ratkaiseva tekijä, vaikka siltä usein tuntuu.
Sama ilmiö näkyy myös työnantajan puolella. Kun rekrytointi ei tuota toivottua lopputulosta, syy etsitään helposti hakijoista, markkinasta tai siitä, että hyviä tekijöitä ei yksinkertaisesti ole. Todellisuudessa ongelma on useammin odotuksissa, päätöksenteossa ja siinä, miten rekrytointi on rakennettu. Näitä asioita on vaikea nähdä sisältä käsin, mutta ulkopuolinen huomaa ne nopeasti.
Työnhakijoita ei auta se, että luvataan liikaa. Heitä auttaa se, että odotukset ovat realistisia. On reilumpaa sanoa, että kaikki haut eivät ole reiluja, kaikki päätökset eivät ole loogisia ja kaikki hyvät hakijat eivät tule valituiksi.
Kun tämän ymmärtää, työnhaku ei tunnu jatkuvalta epäonnistumiselta. Se on prosessi, jossa omaa tekemistä voi kehittää, mutta kaikkea ei voi kontrolloida.
Tämä on yksi niistä aiheista, joista haluan puhua suoraan. Rekrytoinnissa ja työnhaussa ei ole hyötyä kiiltokuvista. On enemmän hyötyä siitä, että asiat sanotaan niin kuin ne ovat.
Jos tämä teksti herättää työnantajana tunnistamisen tunnetta, asiaa kannattaa pysähtyä katsomaan rauhassa. Rekrytointi ei yleensä ole rikki siksi, että ihmiset tekevät tahallaan huonoja päätöksiä, vaan siksi, että kokonaisuus ei ole kirkas.
Jos haluat sparrata omaa rekrytointianne tai katsoa tilannetta ulkopuolisen silmin, minut löytää helposti. Keskustelu ei sido mihinkään.
Tämän blogin tarkoitus on puhua rekrytoinnista ja työnhausta niin kuin ne oikeasti ovat, ei niin kuin niiden toivottaisiin olevan.