Moni ajattelee, että rekrytoinnin pitäisi tuntua helpolta silloin, kun kaikki menee oikein. Hakijoita on, prosessi etenee ja päätös syntyy. Silti tunne on usein raskas, jopa kuormittava.
Tämä ei johdu siitä, että rekrytointi olisi epäonnistunut. Se johtuu siitä, että rekrytointi vaatii sellaista ajattelua, jota arjessa usein vältetään. Se pakottaa pysähtymään keskeneräisten asioiden äärelle ja tekemään päätöksiä, joihin liittyy epävarmuutta.
Rekrytointi tuo näkyväksi sen, mitä ei ole vielä päätetty. Roolit, vastuut, prioriteetit ja tulevaisuuden suunta nousevat pöydälle, vaikka niitä ei olisi muuten ehditty käsitellä. Tämä tekee rekrytoinnista henkisesti raskasta, vaikka prosessi olisi teknisesti sujuva.
Lisäksi rekrytoinnissa tehdään päätös, jota ei voi testata etukäteen. Valinta tehdään rajallisella tiedolla, ihmisen perusteella, jota ei vielä tunneta arjessa. Tämä kuormittaa, vaikka valinta olisi perusteltu ja harkittu.
Olen huomannut, että monessa tilanteessa rekrytointi kevenee silloin, kun päätöksentekoa jäsennetään huolellisesti. Kun turhaa epävarmuutta saadaan purettua ja jäljelle jäävä epävarmuus tehdään näkyväksi ja käsiteltäväksi, päätös tuntuu selkeämmältä, vaikka kaikkea ei voikaan tietää etukäteen.
Moni tulkitsee tämän tunteen merkiksi siitä, että jokin on pielessä. Että rekrytointi ei sujunut niin kuin pitäisi. Todellisuudessa tunne kertoo usein päinvastaisesta. Rekrytointi on otettu vakavasti.
Kun tämän ymmärtää, rekrytoinnin ei tarvitse tuntua kevyeltä ollakseen onnistunut. Raskaus ei ole merkki huonosta prosessista, vaan siitä, että päätöksellä on merkitystä.
Hyvä rekrytointi ei poista epävarmuutta. Se vain tekee siitä hallittavaa.